Älkää päästäkö minua maasta

  • Post category:General

Yksi asioista, joista koen henkilökohtaisesti eniten ristiriitaisuutta on matkustaminen, erityisesti lentäminen. Elän ekologisesti. Ostan suurimman osan vaatteistani kirpputorilta, käytän julkisia ja syön kasvispainotteisesti. Pidän kestävään elämään tähtääviä elämänmuutoksia tärkeinä, jopa oikeina.  

Lentämisen suuret päästöt vievät ison osan matkustamisen tuottamasta riemusta. Muutamia vuosia sitten, kun ymmärsin lentämisen ilmastopäästöjen suuruuden, surin. Surin sitä, etten voisi enää koskaan matkustaa. Iso osa elämääni tuntui kielletyltä, lukitulta vaihtoehtojen horisontin toiselle puolelle. Pitkään olinkin matkustelematta. Kun jotain tietää, on hankala sulkea silmänsä uudestaan. 

En ajattele matkustelemisesta enää niin jyrkästi, vaikka ilmastopäästöjen määrä ei ole muuttunut mihinkään. Miksi? Koska ajattelen itsekkäästi, että minulla on myös lupa vähän elää. Voin suurimmaksi osaksi luopua juustosta ja suklaasta, mutta ajatus yhden maan rajojen sisällä vietetystä elämästä tai ainaisesta vaivalloiselta ja hitaalta tuntuvasta maata pitkin matelusta tuntuu tuomiolta. Mehän olemme täällä kaukana, melkein saaressa, voisi selitellä. Lentäminen nyt vaan on paljon edullisempaa ja nopeampaa. Valitettavasti totuuksia, eivät edes mielipideasioita. 

Jokainen ansaitsee joskus lomaa. Tunnettu tosiasia on se, että loman mielentilaan pääsee parhaiten ympäristöä vaihtamalla. Uusi ympäristö herättää mielenkiintoa ja aktivoi aivojamme – uusi kutkuttaa eri tavalla kuin tuttu ja turvallinen. Aurinkorannat Kreikassa tai Espanjassa ovat mitä parhainta vastapainoa kylmään pohjolaan. Harmi on, että ne ovat hiukan kauempana kuin kiven heiton päässä. Ja vaativat lentämistä. 

Ajattelen sentään, että jos sitten johonkin lennän, olen siellä pidempään. Viikonlopuksi johonkin pyrähtämistä en liiemmin ymmärrä, vaikka sitä on vaikeaa kritisoidakaan – ei hiilidioksidipäästö kysy, syntyykö se viikonlopun Lontoon shoppailureissulta vai kuukausien Aasian reissulta. Uusien asioiden kokeminen ja näkeminen, vieraat kulttuurit, kielet, erilaisuudessaan kiehtova elämäntapa. Valehtelisin, jos väittäisin kotimaan matkailun vetävän sille täysin mielessäni vertoja. Maailmankansalaisuus kuuluu identiteettiini. Olenhan opiskellut kansainvälisiä suhteita, asunut eri maista tulevien ihmisten kanssa ja reppureissaillut. Toisaalta identiteettiini kuuluu myös kestävä elämäntapa. Siinä ristiriita. 

En aio lopettaa lentämistä kokonaan. Kunnioitan kaikkia ihmisiä suuresti, jotka ovat tehneet tämän valinnan, mutta minusta ei ole siihen. Anteeksi. Toivoisin kuitenkin, että lentämistä rajoitettaisiin jollain tavalla – tai oikeastaan, mahdollisimman monella eri tavalla. Lentovero, kompensointi pakolliseksi, lentokoneiden polttoaine kerosiini verolle. Siksi politiikka on olemassa: jotta osaisimme tehdä parempia päätöksiä. Ei täysin itsenäisesti vaan ohjaten sitä, mikä käyttäytyminen on suotavaa ja mikä ei.  

Uskon, että matkailun tahti ei tule suinkaan hiipumaan vaikka meitä on enemmän, jotka kokevat lentämisestä negatiivia tunteita. Kasvava keskiluokka Kiinassa, lentolippujen alhaalla pysyvät hinnat ja eksotiikan kaipaus pitävät koneiden siivet ilmassa. Vähintä mitä voimme tehdä, on pyytää rajoittamistamme.  

Yksilölle ei voida jättää kaikkia päätöksiä. Olemme liian hedonistisia tekemään oikeita valintoja ympäristöä ajatellen. Ainakin minä olen. Poliitikot, rajoittakaa minua. Tehdään tätä yhteistyössä.