Helsinkiläisyydestä ja kodista

  • Artikkelin kategoria:Yleinen
  • Artikkelin kommentit:0 kommenttia

Kävelin Etu-Töölön asuntonäyttöön aurinkoisena heinäkuun päivänä vuonna 2018. Olin saanut harjoittelupaikan kehitysyhteistyöjärjestöjen kattojärjestö Fingon vaikuttamistyön tiimistä, joka alkaisi parin viikon päästä. Keinot asunnon löytämiseen olivat monet: Tori.fi sivun päivittäminen ja sopivien asuntojen listaaminen päivittäin, omakuvan lisääminen Facebook-ryhmään rempseän tekstin kera ja muuttohaaveistani tutuille huutelu. Olin toinen kahdesta näyttöön kutsutusta – yhteydenottoja huoneen suhteen oli tullut lähemmäs sata, kuulin myöhemmin.

Olin tiennyt pitkään, että hakeutuisin Helsinkiin ennen pitkää, ihan jo ammatillisen suuntautumiseni vuoksi. Kansainväliseen politiikkaan liittyvä työtarjonta Pohjois-Karjalassa ja Pirkanmaalla kun vain tuppaa olemaan vähäisempää. Pääkaupunkia kohti veti myös sen eläväisyys ja kansainvälisempi ilmapiiri. Helsingissä oli tullut pyörittyä useampana vuonna paljon luottamustehtävien vuoksi, minkä vuoksi muutto ei tuntunut suurelta loikalta. Olin lisäksi tutustunut kaupunkiin jo muutama vuosi aiemmin Kruununhaassa asuessani. Sain asunnon. Muutin kämppään, jossa asui kaksi itseäni vanhempaa Samulia. Toinen näyttelijä, toinen joogasta innostuva ympäristötieteiden ammattilainen.

Kaupungissa on kieltämättä myös rosoinen puolensa. Jos asunnon löytäminen korkeakoulutetulle nuorelle naiselle puhtain luottotiedoin on vaikeaa, voin vain kuvitella, mikä tilanne jollekin toiselle on. Monet vähemmistöt, kuten romanit kohtaavat toistuvaa syrjintää asuntomarkkinoilla. Vaikka asunnottomuus ei näykään katukuvassa yhtä vahvasti meillä kuin keski-Euroopassa, yksikin asunnoton on liian paljon. Vuoden 2019 lopussa alle 25-vuotiaita asunnottomia nuoria oli 850 henkilöä, melkein tuhat. Vuosittaista asunnottomien yötä vietetään 17.10., jossa tarjotaan tietoa ja tukea asunnottomuuden uhan alla oleville.

Lue lisää osoitteesta: https://asunnottomienyo.fi/. Kaikilla on oikeus kotiin.

Vastaa