Uusimaa uudessa maailmassa

  • Artikkelin kategoria:Yleinen
  • Artikkelin kommentit:0 kommenttia

Vuonna 2050 olen 57-vuotias. Kuinka vanha sinä olet, jos enää olet? Minkä ikäinen on kummipoikasi, lapsesi tai pikkusisaresi? Millaisessa maailmassa haluat tuolloin elää? Sitä maailmaa kohti me kuljemme joka ikinen päivä. Tämän ikäisenä, 27 vuotta juuri täyttäneenä aikahorisontti tuntuu kaukaiselta. Ihmisen elämässä ehtii tapahtua 30 vuodessa paljon. 

Kaupunkikehityksen näkökulmasta taas 30 vuotta kuulostaa varsin realistiselta aikahaarukalta. Tulevaisuutta suunniteltaessa pitää uskaltaa visioida ja harjoittaa rohkeutta – jos emme suurin harppauksin pyri kohti parempaa on selvää, että ei maailma sinne itsestään noin vain siirry. 

Universumin kunnioitettavaa ikää vasten 30 vuotta vastaa noin kolmea silmänräpäystä. Kolme silmänräpäystä, kolme vuosikymmentä. Se on tiukka aikataulu kestävän maailman rakentamiseen.  

Opin ilmastonmuutoksesta – silloisesta “kasvihuoneilmiöstä” – seitsemännellä luokalla, 14-vuotiaana. Muistan kuvat keltaisesta auringonkukasta sekä sinisistä ja punaisista nuolista, jotka kuvasivat auringonsäteiden suuntaa. Suuresta tähdestämme auringosta säteilevä valo ja lämpö ulottuivat maan kamaralle ja kimpoutuivat takaisin kohti avaruutta. 

Yhtäkkiä säteet törmäsivät näkymättömään kupuun ja palasivat osin takaisin maahan tuoden mukanaan lisää lämpöä. Kupu johtui kasvihuonekaasuista: metaanista, hiilidioksidista ja muista sen sellaisista, joita ei ollut yhtä helppo muistaa ulkoa. Kasvihuonekaasuja tupruttivat ilmakehään mustapiippuiset tehtaat, autot ja laiduntavat lehmät. Seurauksena on ilmaston lämpeneminen, meille kerrottiin.

Uskoin kuuliaisena oppilaana sen, mitä koulussa kerrottiin. Siitä lähtien minulle on ollut itsestään selvää, että ilmasto lämpenee, ja että ihmisten toiminnalla on siihen suuri myötävaikutus. Myöhemmin kuvaan asteli enemmän tietoa, suurempi kiireen tuntu ja toivo muutoksesta, joka välillä tuntuu olevan yhteistoimin saavutettavissa horisontissa ja välillä juuri käden ulottumattomissa, liian kaukana. 

Kun tänä päivänä kuulen toimitusjohtajien puhuvan kestävän kehityksen tärkeydestä, fossiilivapaaseen tulevaisuuteen sijoittamisesta ja materiaalin ja talouskasvun irtikytkennästä ajattelen, että kiva, päätitte sitten vihdoin tulla leikkiin mukaan. Tervetuloa. Kyllä täällä on tilaa. 

Ymmärrämme ilmastonmuutoksen tänä päivänä yhteiskunnassa kokonaisvaltaisesti paremmin: uhan suuruusluokan, toimien välttämättömyyden ja osin korvaamattomissa olevat seuraukset. Enää muutoksen kuvituskuvina eivät ole sympaattiset jääkarhut sulavien jäälauttojen ympäröiminä jossain kaukana vaan palava, savuverhon peittämä Kalifornia. Anna Puu ja Olavi Uusivirta laulavat laulussa nimeltään 2020: “Mä tulin kaukaa tulevaisuudesta, Amsterdam on meren pohjassa”. Laulu tuntuu ajankohtaiselta. 

Siinä missä itse lukioikäisenä osoitin mieltä lähilukioiden yhdistymistä vastaan, viisaitakin viisaammat nuoret ovat ilmastolakossa. Paikallisista asioista vaikuttamisesta on siirrytty globaalin mittakaavan ongelmiin. Jättilukio Joensuuhun jäi perustamatta pitkäjänteisen kampanjan tuloksena. Toivottavasti nuorten vaatimus kestävän tulevaisuuden turvaamisesta kuullaan myös. There is no planet B, kylteissä lukee. 

Koululakkoilijoiden vaatimus on reilu ja logiikka varsin ymmärrettävä: jos turvallista ja kestävää tulevaisuuttamme ei voida taata, mitä väliä on kyvyillämme muistaa Pähkinäsaaren rauhan solmimispäivää (12.8.1323) tai oppia Seitsemän veljeksen veljien nimiä (vanhimmista nuorimpaan nimet ovat Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero). Meillä on tässä maailma pelastettavanamme, ei ole aikaa. Nyt on hei aikuiset tässä vähän tärkeämpiäkin asioita tapetilla. Miltei 70 % nuorista kokee turvattomuutta ilmastonmuutoksesta johtuen, kertoo vuoden 2018 nuorisobarometri. Se on hurja määrä.

Lakkoilevien koululaisten ja nuorten mielenosoittajien herätyshuuto on maailmanlaajuinen. Voin isosiskomaisesti todeta, että kerrassaan mikään ei tee minua ylpeämmäksi kuin teinityttöjen ja muiden nuorten kansainvälisesti johtamat ilmastomarssit, aina Tanskasta Japaniin saakka. Teinityttöjä ei pidä koskaan aliarvioida, uskallakin vain. 

Nuoret ovat oikeudentuntoisia. Heillä on korkea moraali ja he tietävät, mikä on oikein ja mikä on väärin. Miksi teemme päätöksiä, jotka saastuttavat ympäristöämme? Miten joku voi arvostaa kaunista kelloa enemmän kuin puhdasta ilmaa ja metsän tuoksua? Miksi emme ole jo tehneet täyskäännöstä, kun tiede on ollut yksimielinen vaikutuksista jo vuosikymmeniä? Emme kerta kaikkiaan ymmärrä.

Usein sanotaan, että nuorissa on tulevaisuus. Vastaukseni yhtä usein on, että kyllä me ollaan jo täällä. Uudellamaalla asui vuonna 2019 arviolta reilu 300 000 nuorta, eli 15-29-vuotiasta ihmistä. Muuttovoittoalueena on odotettavaa, että nuorten osuus nousee vuosi vuodelta muun väestömäärän kasvamisen mukana. 

Tulevaisuuden suuntaan täytyy uskaltaa hypätä ja luopua vanhasta, että jotain uutta ja parempaa voi tulla tilalle. Muutaman kymmenen vuoden päästä huvitumme kummallisuksien edessä, jotka ovat vielä hetken arkipäivää: Miksi kukaan omistaisi omaa autoa yhteiskäytön sijaan? Miksi kukaan söisi lihaa joka päivä? Miksi kukaan matkustaisi toiselle puolelle maailmaa viikoksi? Täyttä tuhlausta, aivan hupsua. 

Onneksi kehitys kehittyi ja ehdimme vielä pelastaa paljon. Niin ajattelemme vuonna 2050. 

Vaikka minulla on omat epäilykseni isojen laivojen kääntämisestä tarpeeksi ajoissa, muutosta näkyy jo monella sektorilla. Fossiilisia polttoaineita ei pidetä enää kannattavana investointikohteena, suuret maitotuotejätit haluavat osansa kauramaidon markkinaraosta ja autojen leasing-sopimukset yleistyvät. 

On hienoa elää uusmaalaisena muutoksen etunenässä. Valtiossa, jossa kansalaisten luontosuhde on vahva sekä suhtautuminen ympäristöä kohtaan kunnioittava. Se, että kaupunkilainen vetää syksyllä kumisaappaat jalkaan ja lähtee sieneen, on jonkun mielestä eksoottista. 

Uusimaa voi olla nimensä veroinen ja johtaa transitiota kestävään ja hyvään elämään, uuteen maailmaan. Lähtökohdat siihen ovat hyvät. Pimeästä ja pitkästä talvesta huolimatta maailman onnellisin jörö kansa ymmärtää demokraattisessa järjestelmässä solidaarisuuden arvon. Solidaarisuutta taas voimme laajentaa loputtomasti, yhteisen ihmisyyden edessä. 

Ehkä maailmankansalaisuuden ei tarvitse enää tulevaisuudessa tarkoittaa joululomaa Balilla surffaten (been there, done that, I’m sorry), vaan sitä, että ymmärrämme globaalisti tekojemme seuraukset sekä globaalin maailman verkottuneisuuden. Verkottuneesta maailmasta olemme hiljattain, tänä keväänä saaneet pysäyttäviä esimerkkejä. Voimme jälleenrakentaa ainoastaan kestävästi, muuta vaihtoehtoa ei ole.

Jos ymmärrämme lentelymme vaikuttavan epäsuorasti ihmisten mahdollisuuksiin elää toisella puolella maailmaa, harkitsemme todennäköisesti kahdesti. Ihminen on empaattinen olento eikä halua pahaa kellekään. Emme ole tienneet paremmin rakentaessamme vanhaa maailmaamme. 

Olemme aikaan ja paikkaan sidoksissa. Emme tienneet muovipyörteistä merissä, sakeasta ilmasta sairastuvista vanhuksista emmekä kalliiden merkkivaatteidemme varastojen polttamisesta Itä-Aasiassa. Nyt tiedämme, eikä silmien sulkeminen ole sen jälkeen mahdollista. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. 

Uusimaa on Suomi-neidon hameenhelmassa, mutta kaikista lähimpänä Euroopan keskusta. Vuonna 2050 Helsingistä pääsee vaivattomasti Tukholmaan, Pietariin, Tallinnaan ja Riikaan tunnin luotijunalla, joka kulkee veden alla tai päällä – riippuu yhteydestä.  Kaunis, ainutlaatuinen Pohjois-Lappimme on myös helpommin saavutettavissa, joko aurinkovoimalla toimivilla lentokoneilla tai tilavilla yöjunahyteillä. Uusimaa on tunnettu kiertotalouden mallioppilaana ja suomalaisesta jätehuolto-osaamisesta on opittu Johannesburgissa ja Buenos Airesissa asti.

Vuoden 2050 maailma tekee aitoa yhteistyötä, sillä verkottunut ja tietoa jakava kansainvälinen yhteisö arvostaa enemmän kotiplaneettamme kestävyyttä kuin alueellista glooriaa. Kansainvälistyneellä pääkaupunkiseudullamme voi viettää thaimaalaisen viikonlopun ruoan ja taiteen parissa Itä-Helsingissä tai lähteä historialliselle merirosvoseikkailulle Suomenlinnaan. 

Porvoolainen nuoripari voi elämysmatkailla Lohjalla vanhoja kansantaitoja opettavassa kädentaitoverstaassa tai oppia villiyrteistä Karkkilassa. Maakuntamatkailu on noussut suosioon ja yhteiskuljetuksilla kulkeminen sinne tänne on helppoa.

Osa ruoasta, tekemisen tavoista, liikennevälineistä ja kulutustottumuksista on muuttunut, mutta kaiken ydin ei suinkaan ole. Hyvää ruokaa, rakkaiden ihmisten seuraa, oppimiskokemuksia ja metsän rauhaa on saatavilla yhtä lailla kuin ennenkin. 

Muistatteko, kuinka silloin 2000-luvun alkukymmenillä jotkut olivat huolissaan elintason laskusta? On se ihmeellistä, miten eri tavalla silloin ajattelimme. Elämän laatu on päinvastoin kasvanut, vaikka se ei olekaan enää niin kytköksissä omistamiseen ja materiaalin haalimiseen. Vauhdin hidastuessa huomaamme kaikki elämän kauniit eri sävyt herkemmin, olemme tarkkaavaisempia, valppaita. 

Tervetuloa kestävään huomiseen. Annetaan teinityttöjen johdattaa meidät uuteen maailmaan. 

Kirjoittaja Milja Suihko on yhteiskuntatieteilijä, virkanainen sekä kestävyyden puolestapuhuja. Hän on toiminut Allianssin nuorten ilmastodelegaattina vuosina 2018-2019 sekä ollut Suomen nuorisoedustaja YK:ssa nuorten poliittista osallistumista koskevassa ministeritapaamisessa. 

Kirjoitus julkaistiin alunperin Uudenmaan liiton sivuilla 16.10 ja tullaan julkaisemaan myöhemmin Uudenmaan tulevaisuuskirjassa. 

Vastaa